Ajatuskudelmia kuolemasta
Oi minne katoat nuoruuden voima, häviten suonistamme ainiaaksi
Kuoleman mustan astuessa tilalle
Minne häviää elon virta, antaen sijansa vain pimeydelle
Lähde minnekään emme itse
Vaan kun päivät hiipuvat, vain autius tilalle astuu
Sielu katoaa, muuttuu maaksi
Synkkä on ihmisen tie
Hetken täällä hulmuten
Kuin ruohonkorsi tuulessa
Synnymmekö vain muuttuaksemme jälleen tomuksi?
Se on kirous karvas
Joka meille langetettiin kautta korkeampien käsien
Koska saavut aika toinen,
Joka mustuuden veisit mennessäsi
Suoden takaisin sen vallan, joka meillä kerran oli
Vapauttaen ihmisparan kahleista viikatemiehen
Manalan murskaten
Antaen nuoruuden ikuisen
Niin kaunis on ihmisluomus kera kuulaan kukkeuden
Mutta kohti hautaa käy askel jokainen
Iäisyyden jos saada voisi miesparka, naisparka
Ihanuutensa ajati säilyttäen
Sädehtien nuoruutensa voimassa
Kunnes tähtitaivas romahtaa
Mutta ruoska kuoleman edelleen viuhtoo
Kiduttaen murhenäytelmillään
Mullaksi asukkaat Maan muuttaen
Sinne sammuvat ajatukset, teot, intohimot
Tiedottomuuteen, tajuttomuuteen
Turhuuteen…