Ajatuskudelmia kuolemasta

Oi minne katoat nuoruuden voima, häviten suonistamme ainiaaksi

Kuoleman mustan astuessa tilalle

Minne häviää elon virta, antaen sijansa vain pimeydelle

Lähde minnekään emme itse

Vaan kun päivät hiipuvat, vain autius tilalle astuu

Sielu katoaa, muuttuu maaksi

Synkkä on ihmisen tie

Hetken täällä hulmuten

Kuin ruohonkorsi tuulessa

Synnymmekö vain muuttuaksemme jälleen tomuksi?

Se on kirous karvas

Joka meille langetettiin kautta korkeampien käsien

Koska saavut aika toinen,

Joka mustuuden veisit mennessäsi

Suoden takaisin sen vallan, joka meillä kerran oli

Vapauttaen ihmisparan kahleista viikatemiehen

Manalan murskaten

Antaen nuoruuden ikuisen

Niin kaunis on ihmisluomus kera kuulaan kukkeuden

Mutta kohti hautaa käy askel jokainen

Iäisyyden jos saada voisi miesparka, naisparka

Ihanuutensa ajati säilyttäen

Sädehtien nuoruutensa voimassa

Kunnes tähtitaivas romahtaa

Mutta ruoska kuoleman edelleen viuhtoo

Kiduttaen murhenäytelmillään

Mullaksi asukkaat Maan muuttaen

Sinne sammuvat ajatukset, teot, intohimot

Tiedottomuuteen, tajuttomuuteen

Turhuuteen…